20. syys, 2015

Uskomattomien sattumien kautta sain keväällä 2015 mahdollisuuden lähteä tavoittelemaan Himalajalle Everestin perusleiriä Carina Räihän matkaseurueessa. Tartuin yllättävään haasteeseen kahden lapsen äitinä, ilman aikaisempaa kokemusta vuorista ja aloitin kovan harjoittelun kohti unelmaa.

Matkastani Everestille tuli varmasti itsekeskeisin projekti, jonka olen tähän mennessä tehnyt. Toisaalta työnantaja ja perhe saivat kunnon kasvaessa energisemmän työntekijän ja äidin. Muutenkin olin miettinyt lasten kasvettua, että nyt on aika laittaa itsensä kuntoon. Yllätyinkin, miten helppoa on löytää harjoitteluun hetkiä. Oli ne sitten aikaisia aamuja tai myöhäisiä iltoja. Ravintoasioiden uudelleen muokkaaminen sujui myös helpommin kuin olin ajatellut. Päätin luopua päivittäisistä herkuista ja lisätä ruokavalioon mm. proteiinia ja kalaöljyä.

Lähtiessäni sanoin esimiehelleni, että mietin strategiaa ja luen muutaman kirjan, mihin arjessa ei ole ollut mahdollisuutta. Hah. Ei mitään toivoa. Matka Everestin perusleiriin vei täysin mennessään. Normaalisti tärkeät asiat menettivät merkityksensä ja mieli vapautui. Aina aikaisemmin olen ollut jossain roolissa, halunnut olla hyvä työntekijä, vaimo ja äiti. Nyt olin vain valtavan tahdon ja tavoitteen edessä.

Matkamme alkoi helikopterin hätälaskeutumisella perunapellolle, kauas alkuperäisestä reitistä. Sieltä lähdimme yön pimetessä kovassa vesisateessa nousemaan kohti ensimmäistä etappia. Ensimmäisen päivän jälkeen mieli tyhjeni ja ymmärsin, että nyt on annettava tilanteen mennä omalla painollaan. Kiittelin kyllä niistä 1570 harjoituskilometrin tuomasta itseluottamuksesta. Tosin huomasin aika äkkiä, että fyysinen kunto on käytetty ja kyse tulisi olemaan epämukavuuden sietämisestä ja omasta sisäisestä motivaatiosta päästä tavoitteeseen.

Ensimmäiset yöt makuupussissa ja ryhmän mieletön yhteishenki olivat mahtavia kokemuksia. Kaikki olivat sata prosenttisesti toistensa tukena.

Päivät toistivat toisiaan: nousimme aamulla aikaisin ennen auringon nousua, olimme perusasioiden äärellä. Koskaan aikaisemmin en ole ollut yhtä lähellä luontoa. Fyysisten ponnistelujen ja Himalajan mahtavuuden tunsi koko keholla. Hidas ylöspäin nouseminen askel askeleelta, hengitys hengitykseltä toi upean tunteen. Ajatukset rauhoittuivat, keho totteli ja silmät nautti. Luonnon mahtavuuden ja voiman ymmärtäminen täytti sydämen onnesta. Muutaman kerran pysähdyin ja huomasin, kuinka kyyneleet valuivat poskille. Ymmärsin, että nyt olin matkalla kohti unelmaani ja tunsin siitä valtavaa onnentunnetta.

Huiputuspäivänä lähdimme liikkeelle ennen auringonnousua. Keho oli jo nopeasti hyvin väsynyt. Hengittäminen yli 5 000 metrissä ohuessa ilmanalassa oli haastavaa. Jännitti, koska nyt oltiin niin lähellä unelman toteutumista. Tunnit kuluivat, myrskysi ja matka eteni hiljalleen. Lopulta kahdeksan tunnin nousemisen jälkeen saavutimme huipun. Valtava onnentunne pyyhki lävitse, olin tehnyt sen, mihin tiesin syvällä sisimmässäni pystyväni. Hetken kuvien ottamisen jälkeen aloitimme laskeutumisen. Valitettavasti vointini huononi kovaa vauhtia ja sain jatkaa laskeutumista muun seurueen jäädessä nukkumaan 5 100 metriin. Silloin yöllä pimeässä otsalampun valossa välillä oksentaen tunsin hyvin voimakkaan tarpeen jatkaa ja jatkaa eteenpäin. Uskon, että sen lähemmäksi omia voimia en tule pääsemään. Päästyämme 4 900 metriin lepäsimme muutaman tunnin ja aamulla jatkoimme matkaa kohti alempana ollutta kylää, mistä sain lopulta helikopterikyydin alaspäin. Alempana toivuin hyvin nopeasti takaisin kuntoon ja sain rauhassa odotella muun ryhmän laskeutumista parin päivän ajan.

Reissun jälkeen oli ihana palata kotiin ja aloittaa arjen pyörittäminen muistoja rikkaampana :)

Käteen jäi se, että mikään ei ole mahdotonta, unelmia on mahdollista saavuttaa. Kovalla työntekemisellä ja päättäväisyydellä pääsee eteenpäin. Meissä on valtavasti enemmän voimaa, mitä olisi koskaan uskonut.

Seuraava unelma odottaa Olympos-vuoren huipulla.